Elämäni kodit/ Nuoruusvuodet (18- 22 v) pääkaupunkiseudulla

Vanhassa Kaamosvaloa-blogissani olen kirjoittanut Elämäni kodit -sarjaa, jossa olen esitellyt sanoin ja kuvin entisiä kotipaikkojani. Jatkan sarjaa nyt tässä nykyisessä blogissani. Seuraavana sarjassa ovatkin vuorossa muutto vanhempien kodista, lapsuudenkodista omilleni. Viime syksynä vietin poikani luona Helsingissä viikonloppua ja silloin kävin muistojen matkalla kuvailemassa nuoruusvuosiini  (1975- 1978) sijoittuvia ensimmäisä kotejani (tai pikimmiten kämppiä ne silloin  vielä olivat).

 

                                         Pohjoinen Hesperiankatu, Helsinki.

Muutin Helsinkiin ylioppilaskirjoitusten jälkeen elokuussa v.1975. Olin tavannut ensimmäisen mieheni, poikieni isän aiemmin keväällä ja  umpirakastuneena muutin hänen perässään pääkaupunkiin. Olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo kun olin 15 v ja hän  18v, mutta silloin emme vielä seurustelleet ehkä ikäerosta johtuen. Taisivat vanhempanikin toppuutella. Mutta kun ylioppilaskeväänäni tapasimme uudestaan Helsingissä sattumalta yhteisten tuttujen kautta, hän opiskeli siellä silloin, rakastuimme heti ja lujaa! Ja minä pakkasin vähäiset tavarani ja muutin pikkukaupungin siihen aikaan ahtaaltakin tuntuvista kuvioista tuntuvasti väljemmille vesille. En hakenut opiskelemaan vaan päätin pitää välivuoden. Sain töitä silloisesta Kivelän sairaalasta ja asunnon Pohjoiselta Hesperiankadulta sairaalan asunnoista. 

Talo oli korkea tornitalo, vieressä sijaitsi Hesperian sairaala, jonka ikkunoista hyppäsi aina silloin tällöin joku ahdistunut potilas. Työni oli toimia kouluttamattomana vs. apuhoitajana sairaalan kroonikkovanhus-osastolla ja se työ oli ehdottomasti liian raskasta 18-vuotiaalle pikkukaupungin tytölle. Pesin vanhuksia, vaihdoin vaippoja, yövuorossa toimin hoitajan työparina ja muistan peseneeni ja pukeneeni kuolleitakin vanhuksia etenkin juuri yövuorojen aikaan.. Osastolla oli mm.terminaalivaiheessa olevia syöpää sairastavia vanhuksia, joita hoidettiin teltan tapaisessa kun haju oli niin paha. Tuossa työssä karisivat minun sairaanhoitajahaaveeni. Jaksoin työskennellä siellä nelisen kuukautta , jonka jälkeen sanoin itseni irti ja vaihdoin työtä ja asuntoa. 

Muutin kauniiseen Kulosaareen merenrannalle, missä sain viehättävän yläkerran huoneisten omakotitalosta. Hoidin vuokraa vasten  talon omistavan saksalaissuomalaisen perheen pientä poikaa  muutamana päivänä ja iltana viikossa.  Se oli leppoisaa aikaa.  Seurustelumme poikieni isän kanssa jatkui koko ajan ja tuossa huoneistossa vietimme paljon mukavia hetkiä Hänellä oli opiskelijakämppäkin, mutta se sijaitsi Leppävaarassa asti, joten hänkin oli paljon luonani Kulosaaressa. Vähän aikaa työskentelimme iltaisin  miehen kanssa samassa työpaikassakin, silloisen SYP:n pääkonttorissa keskustassa. Siivosimme tuota pääkonttoria iltaisin, siellä oli muitakin tuttuja opiskelijoita töissä silloin ja monia hauskojakin hetkiä pankin huoneissa ja käytävissä koimme:-)!

                                                    Kulosaari, Helsinki.

Mutta nuorena elämä kulkee vauhdilla ja muutoksia tapahtuu koko ajan. Päätimme loppukeväästä muuttaa yhteen ja saimme ensimmäiseksi yhteiseksi asunnoksemme opiskelija-asunnon Korson Kulomäestä. Asuntoalue oli uusi silloin ja siitä ajasta muistan reilun kilometrin kävelyt junalle oikopolkua pitkin valkovuokkoja kasvavan metsikön läpi. Pohjoisen tytölle valkovuokkoja täynnä oleva metsä oli kokemus!

Tuosta ajasta muistan myös rahattomuuden. Nyt kun muistelen, niin tietenkin se liittyi kevätaikaan. Opintolainat oli käytetty ja ne muutkin säästöt, millä oli kitkuteltu siihen asti. Muistan tiukimpina aikoina meidän miettineen että  kummalle oli varaa laittaa junalippu! En viihtynyt tuossa  pellolle rakennetussa lähiössä joten ryhdyimme taas hakemaan asuntoa lähempänä keskustaa.

                                                    Korson Kulomäki

Saimmekin nopeasti uuden asunnon, pienen kaksion, Pohjoispohjaisen osakunnan taloista Patolasta Oulunkylästä ja siellä viihdyimmekin sitten niin kauan kuin etelässä asuimme. Tuo Patolan aika on jäänyt mieleen  tapahtumarikkaana aikana. Meidät vihittiin v.1976 ja otimme kissankin itsellemme. Noissa taloissa asui paljon miehen opiskelukavereita ja vietimme paljon illanistujaisia. Muistan, että minun yksi  ruokabravuureistäni oli Ossobucco. Toinen lempitarjottava oli lämpimät tonnikalavoileivät. Noista ajoista muistan myös, että meillä kävi paljon vieraita; sukulaisia pohjoisesta ja vanhoja ystäviä. Kaksion olohuoneen laverisohva oli kovassa käytössä.

Minä kuljin töissä ensimmäisen vuoden Patolassa asuessamme. Tein opettajan sijaisuuksia ja työskentelin kaupungin eri nuorisotiloillailtaisin.Viimeisenä Helsingin vuotenani jo opiskelinkin. En tosin vielä sitä alaa mitä halusin, mutta vietin varsin kiehtovan vuoden Vihdin kotiteollisuuskoulussa. Minulla on vieläkin tallella kangaspuissa kutomiani pyyhkeitä ja itsevärjätyistä langoista kutomani seinävaate.

                                           Oulunkylän Patola, Helsinki.

Patolan asunto on nykyään melko ränsistyneessä kunnossa ainakin ulkoasultaan. Meidän silloinen parvekkeemme näkyy tuossa ylhäällä. Kissamme putosi kerran tuosta parvekkeen kaiteelta kolmannesta kerroksesta. Ihme kyllä se selviytyi ilmalennostaan loukkaantumatta, lepäili kyllä muutaman päivän. Vaikka tuolla viihdyimmekin niin kummallakin oli koko ajan kaipuu takaisin pohjoiseen. Muistan että yhden juhannuksen vietimme Helsingissä, ehkä töiden vuoksi, ja ikävä pohjoiseen oli kummallakin kova. Tuijottelimme Tuusulan tien autovirtaa ja ajattelimme että tuo tie vie nelostielle ja pohjoiseen, sinne pitäisi päästä. Miehen opinnot alkoivat olla lopuillaan ja minäkin pääsin opiskelemaan  pohjoisessa olevaan opinahjoon, joten kesällä 1978 muutimme takaisin Rovaniemelle, josta olin ollut poissa peräti neljä vuotta.

Tulla lujaksi , pysyä pehmeänä

Vanha, nuoruuden opiskeluajoilta oleva ystävättäreni oli tänään kyläilemässä luonani. Asumme samalla paikkakunnalla, mutta on melkein vuosi siitä kun viimeksi tapasimme. Nyt kyllä päätimme pikapuolin tavata uudestaan nelistäänkin. Olen iloinen siitä kun vanhat ystävät alkavat pikkuhiljaa palata elämääni. Onneksi he ovat niitä , jotka ovat  pysyvät, vaikka välillä onollut hiljaiseloa tapaamisten suhteen.

Ystäväni on myös eronnut ja  uudessa parisuhteessa, joten jaettavaa riitti . Saimme sitäpaitsi puhua ihan rauhassa  kun mies lähti työmatkalle Helsinkiin. Minulle on harvinaista herkkua olla yksin kotona.Meillä minä olen se , joka enemmän matkustaa.

Tuo vähän epäselvä kuva, minkä tähän postaukseen liitin, ei ole sattumanvarainen valinta , vaikka niin itsekin ensin ajattelin. Kuvassa on puinen naisenpää, jonka olen joltain reissultani hankkinut ostanut vuosia sitten. Samanlainen tiukkanutturainen, tiukkailmeinen , mutta  kivestä veistetty nainen oli juuri tämän samaisen ystäväni vuosien takaisen väliaikaiskodin rönsyilevässä puutarhassa.  Tuosta kiviveistoksesta minua puhututti juuri naisen tiukkailmeisyys . Veistoksen nainen oli alaston ja kasvojen tiukan ilmeen sekä rennon, vapaan vartalon suhde jäi mieleen. Luja nainen mutta samalla sensuelli!

Ystäväni asui tuohon aikaan toisessa kaupungissa ja vietin siellä  hänen luonaan muutamia kauniita alkukesän päiviä. Istuimme puutarhassa ja puhuimme valoisat kesäyöt samalla viiniä lipitellen,. Puheissamme oli silloin kuulaista kesäöistä huolimatta tummat sävyt. Tuo  kivinainen istui kolmantena kanssamme ja kuunteli hiljaa.

Voi miten tämä elämä kuljettaa ja miten se kantaa vaikeuksienkin läpi! On vain tiedettävä mitä haluaa! Me molemmat tiesimme sen noina alkukesän öinä.

Sinisenmustaa

Pitkästä aikaa oli sellainen hetki, että syvennyin hetkeksi haasteeseen. Inkiväärin värihaasteessa on vuorossa sininen ja musta. Sinistä kyllä löytyi paljonkin kuvistani mutta mustaa olikin vaikeampaa löytää. Kevättä tuli ikävä kun kuviani selasin!

Jälleen kerran mietiskelin myös, että näitä kuvia kertyy ja kertyy enkä ole vielä oikein suunnitellut selkeää logiikkaa niiden säilyttämiseksi ja järjestämiseksi. Erillinen  kiintolevy on kyllä hankintalistalla, samoin pohdinnat järkevästä luettelointitavasta.Nyt on käytössä enimmäkseen päivämäärät, joskus sen lisäksi selittävä merkintä vaikkapa matkojen yhteydessä. No, saa sitä miettiä. Aikaa tähän projektiin ei kyllä ole lähiaikoina luvassa.

Kello raksuttaa lähiöpirtissä

Kummityttöni, nykyään Tukholmassa asustava nuori nainen, naureskeli minulle Facebook- päivityksiäni. Kuulemma elämäni niistä käsin näyttää koostuvan koiralenkeistä, työpäivistä ja saunomisesta sekä viinilasillisesta silloin tällöin! Ja oikeassahan hän onkin. Ihan elämän perustaa, vankkaa pohjaa nuo kaikki minulle nykyään ovatkin!

Kummityttökin kyllä sanoi että hän aina lukee ne, samoin ovat kommentoineet miniät ja veljenpojat, jotka myös naamakirjassa ovat.Tuttu ja turvallinen  tekee joskus hyvää nuorten hektisempään elämään  vaikkapa sitten  Jokivarresta päin katsottunakin! Samanlaiselta taitaa elämäni näyttää täällä blogissanikin! Toki väliin mahtuu juhlahetkiäkin mutta se loputon arkien jono koostuu juuri noista asioista ja myös elämän perusilot kumpuavat niistä .

Tälläisiä mietin tänä aamuna kun löysin itseni tuijottelemasta kahvimotti kädessä keittiön ikkunasta vilkasta kuhinaa uudella lintulaudalla, jonka saimme miehen vanhimman tyttären perheeltä joululahjaksi.

 Muistui myös mieleen kun monta vuotta sitten vierailin ex-miehen kotona pienessä maalaiskylässä ensimmäisiä kertoja. Hänen iäkkäät vanhemmat kommentoivat verkalleen lintulaudan tapahtumia ja siinä pirtissä oli niin verkkainen tunnelma muutenkin että huomattavasti nuorempaa minua se tunnelma jopa ahdisti!

Nyt omassa lähiöpirtissäni raksuttaa kello , radio soi , koirat nukkuvat jaloissani ja tunnelma on levollinen! Eikä ahdista siten yhtään!  Tosin minulla on läppäri polvillani, tuore Rooman matka vielä vahvana mielessäni ja tälläinen päivä on harvinaisuus!

Kohta tästäkin nousen ja ryhdyn hommiin. Siivouksella aloitan ja vaihdan sitten olohuoneen verhot, en uusiin vaan vanhoihin, vaaleisiin pellavaverhoihin. Ajan myös lasiliikkeseen ja tilaan olohuoneen vanhaan pöytään uuden kirkkaan lasilevyn vanhan tumman lasin sijaan. Pöytä on miehen tositosi vanha, ensimmäiseen omaan boksiin ostama  ja pidän siitä, vaikka pöydän puiset jalat kaipaisivat hiomista ja uutta käsittelyä .Käyn myös Pentikiltä hakemassa uuden lasisen lampun jalan, ruokailutilan uutta valaisinta vielä mietin!

Kotiin uutta ilmettä

Puncto 4203 valaisin

T

Tammikuun alussa olimme miehen kanssa hänen tyttärensä luona kylässä Järvenpäässä ennen Rooman reissuani ja siellä kävimme syömässä Tuusulajärven rannalla olevassa varsin kauniissa ravintolassa. Ravintola Huili on varmaankin parhaimmillaan kesäisempään aikaan sillä nyt tammikuussa sinne puhaltali järveltä varsin kolea , viimainen tuuli ja kun pakkastakin oli reilut parikymmentä astetta , niin ravintolassa kannettiin asiakkaille  (olimme muuten sillä hetkellä ainoat asiakkaat)lämpimät huovat harteille.Mutta ruoka siellä oli erinomaista ja päätimmekin heti tulla uudestaan kesällä, kun suurista ikkunoista avautuvat vehreät näkymät järvelle. Ravintolasta jäivät myös mieleemme erinomaisen ruoan lisäksi siellä olevat kauniit valaisimet.

Olemme nimittäin  hakeneet pikkuhiljaa uuden ruokapöydän päälle sopivaa valaisinta ja nuo valaisimet kiinnostivat meitä molempia. Tänä aamuna valaisemet muistuivat mieleeni kun mietin olohuoneeseen ja keittiön ruokailutilaan uusia verhoja. Sukelsin netin mahdollisuuksien maailmaan ja hetken etsittyäni löysin valaisimetkin. Ne ovat suomalaisen Seppo Kohon suunnittelemaa Secto design -sarjaa, koivusta valmistettuja. Tuossa ravintola Huilin linkissä edellä valaisimen näkee korkeampana versiona, mikä ravintolan avaraan tilaan paremmin sopiikin. Meidän tavalliseen matalaan ruokailutilaan voisi sopia tuo valaisimen matalampi versio. Lamppua näkyi löytyvän ainakin Vepsäläiseltä mutta myös , yllätys , yllätys , Finnairplus- shopista. Jos on lentopisteitä kerättynä niin valaisin irtoaa edullisemmin eurojen ja pluspisteiden yhdistelmällä. Sieltä muuten  löytyy  paljon muutakin laadukasta, kaunista tavaraa!

Minulla ilmeisesti alkaa olla kevättä rinnassa kun haluan vaaleita sävyjä kotiinkin! Täytyypä lähteä verhokauppaan kun on sopivasti vapaapäiviäkin edessä! Ja ainainen lukeminen ja kirjoittaminen vaatii välillä vastapainoa. Mikä ihme minut muuten saikaan tämän opiskelun aloittamaan????

Uuteen viikkoon

Viikonloppu ohi ja edessä taas laskeutuminen arkeen. Tänään avasin hiihtokauden ja kävin molempien koirien kanssa hiihtolenkin lauhassa pyräkkäsäässä joen jäällä. Nuorempi koirista oli niin innoissaan ettei malttanut millään pysyä valjaissaan ladun tuntumassa vaan veti minua koko ajan rantapusikkoihin. Kunnon latu-uraa ei jäälle oltu vielä ajettu ja pyräkkäsää oli tuiskunnut hennot jäljet välillä piiloon, joten ei ihan leppoisammasta  päästä tämä ensimmäinen hiihtolenkki ollut. Olin hikinen siis monestakin syystä. Hikinen mutta kyllä tyytyväinenkin! Tuntuu että kevät on alkanut kun jää ja sukset  -yhdistelmän sai taas käyttöön.

Muuten olen ollut laiska koko viikonlopun ajan. En ole saanut siivotuksi kunnolla enkä opiskeltuakaan niinkuin oli aikomus. Sen sijaan olemme katselleet leffoja urakalla. Mutta kaipa kyseessä oli vielä vähän loman jälkeistä väsyäkin ja viime viikonloppukin meni melkoisissa tunnemyllerryksissä.

Sain tehdyksi sentään Rooman matkasta osan II, se on edellisessa postauksessani, jonka julkaisun suhteen on ollut ongelmia. Ensin se ei millään näkynyt kenellekään ja nytkään ei ilmeisesti näy vielä kaikille. Mutta katsotaanpa miten tämän postauksen käy?

Ensi viikko vaikuttaa töiden suhteen mukavalta, vapaapäiviäkin viikkoon sisältyy, joten enköhän saa taas opintojakin käyntiin. Täytyisi jaksaa pakertaa, jotta saisin opinnot kevään aikana mahdollisimman valmiiksi, jotta saisi taas siirtyä normaaliin rytmiin. Mahtaa se elämä taas tuntua helpolta kun saa nämä opiskelutyöt päätökseen!

Nähdä Rooma ja elää! Rooma osa II

 Rooma ja ihmiset. Meitä riitti, kaikenkokoisia ja -näköisiä. Joukossa aidot roomalaiset erottuivat ainakin määrätietoisellä menollaan meistä hidastelevista turisteista, jotka eivät millään tahtoneet ehtiä kääntää päätään tarpeeksi tiheään nähdäkseen kaiken kauniin ympärillään. Aidot roomalaiset erottuivat myös kahviloissa , sillä he siemaisivat espressonsa pikaisesti tiskillä, kun me turistit istuimme pöytiin lepuuttamaan jalkojamme (ja samalla maksoimme kahvistamme puolet enemmän). Italissa espresso on se aine, jolla pysytään liikkeessä ja vauhdissa. Capuccinoa nautitaan enimmäkseen aamuisin tai joskus ruoka-aikojen välissä (ei koskaan jälkiruokana). Itse en ole oikein koskaan oppinut espressosta nauttimaan, vaikka mutteripannun ja kauniit espressokupit omistankin!

Olen aina rakastanut italialaisia elokuvia ja Roomassa olikin usein tunne että hei, täällä olen ollutkin jo, tämä paikka on tuttu! Luulen, että New Yorkissa voisi käydä samoin. Sen verran tutuksi ovat Manhattan ja Keskuspuisto elokuvien perusteella tulleet. Italialaiset ovat myös persoonallisen näköisiä, Fellinin ja Pasolinin elokuvista tuttuihin konkkonokkiin  ja kaunottariin törmäsi jatkuvasti! Olisin halunnut kuvata enemmänkin ihmisiä, mutta olen jotenkin arka suuntaamaan kameraa kohti yksittäisiä ihmisiä. Zoomin avulla vähän kuin varkain sitä pikkuisen yritin. Ihmisten kuvaaminen vaatii suoruutta ja rohkeutta, haluaisin opetella sitä enemmän!

Italialaiset rakastavat syömistä.Syöminen ei ole vain vatsan täyttämistä vaan syömisen ohessa seurustellaan ja tavataan ystäviä. Viimeisenä iltanamme söimme  hotellimme lähellä olevassa korttelitrattoriassa ja sinne tultiin tosiaan syömään kuin oman keittiön pöydän ääreen. Tarjoilijat saivat poskisuudelman ja monesti asiakkaille tuotiin aperatiivi suoraan, ei tarvinnut lempimerkkiä kysellä.  Ravintolat olivat enimmäkseen trattorioita eli pieniä perheravintoloita , ristorantet olivat astetta hienompia , joskus kaupallisiin ketjuihin kuuluvia ja myöskin kalliimpia ja vielä oli osterioita eli kestikievareita. Birrerioita eli oluttupia näkyi vähiten. Italiaiset eivät käy juuri oluella, vaan kun mennään ulos niin syöminen ja on pääosassa. Ja viini tietenkin.

Ruokapaikoissa ei kannata sortua turisteille suunnattuihin usein ulospäin hienoilta ja houkuttelevilta näyttäviin paikkoihin  vaan astua sisään juuri noihin trattorioihin, joiden vaatimaton ulkoasu ei vedä vertoja  turistipaikoille. Tilaamisessa ruokalista on vain apuväline. Mekin katselimme mitä naapuripöydissä syötiin ja tilasimme sitten samaa vaikka sormella osoittaen, jos ei muuten löytynyt oikeaa ruokalajia. Ravintoloissa tarjottiin päivän ruokana usein  ajan sesonkiruokaa. Söin esimerkiksi elämäni ensimmäisen kerran aivan herkullisia artisokkia juuri tällä tavoin tilattuna. Näin kun naapuripöytään niitä alkupaloiksi kannettiin kukkuralautasellisia!

Sää Roomassa oli tammikuun ensimmäisellä viikolla meidän alkusyksyä vastaava. Yhtenä päivän mittari näytti jopa 20 astetta plussaa. Mutta roomalaiset eivät katsoneet lämpömittaria vaan kalenteria. Heille tammikuu on talvi mittarista huolimatta ja silloin pukeudutaan kuten meillä ; turkkeihin, villapaitoihin, karvasaapppaiisin,  sukkahousuihin, villahameisiin.

Kulkeminen oli yllättävä helppoa kaikesta kaaoksesta huolimatta. Ehkä suurin ahdistus liikkumisessa tuleekin aina lentokentällä kun miettii miten ihmeessä täältä ikinä selviydyn hotellini. Itse tuli Roomaan sunnuntai-iltana yhdeksän aikoihin. Finnairin kone oli pari tuntia myöhässä., joten olo oli jo melko nuutunut tuossa vaiheessa, kun takana oli odottelua ollut kuumassa koneessakin pitkään ennen lentoa. Olin suunnitellet meneväni keskustaan junalla mutta väsyneenä en jaksanut lähteä vetämää laukkujani kaukaa lähtevälle edulliselle kaupunkijunalla.Kyselin taksia ja kun kuulin se maksavan vähintäänkin 60 euroa päätin vielä katsella ympärilleni.Jonkun aikaa istuessani ja orientoiduttuani paikkaan ja kieleen, huomasinkin kyltin kaupunkibussille. Sinne sitten ja noin yhdeksällä eurolla pääsin keskustaan. Sieltä taksi hotellille maksoi enää 8,5 euroa! Ulkomaanystävä oli tullut jo päivää aiemmin ja oli hahmottanut bussit ja metrot, joten niillä sitten surffailimme ympäri Roomaa. Rooman metrohan on varsin yksinkertainen kun on oikeastaan vain kaksi päälinjaa! Roomaan kun ei voi kaivaa kovin mahtavia väyliä, sillä kaikki kaivaukset tyssäävät menneiisin rakennelmiin, parhaimmillaan antiikin ajoilta peräisin oleviin, rakennuskielto tupsahtaa ja rakennustyömaasta tuleekin arkeologinen kaivaus!

Huomaan tätä kirjoittaessani  ikävän Roomaan tulevan jo uudestaan, vaikka matkasta on vain reilu viikko. Niin paljon jäi kokematta ja niin paljon tutkimatta. Juuri kun vähän alkoi päästä perille niin olikin sanottava Arrivederci  Rooma! Ikävä kyllä, jäi se kolikko Fontana ni Trevin suihkulähteeseen heittämättä. Se lantti olisi toiminut edistävän tekijänä Roomaan uudelleen tulemisen kanssa, niin tarina kertoo. Rooman kaupunki tienaa kuulemma useita tuhansia euroja viikossa kun ihmiset heittävät euronsa lähteeseen ja samalla  myös onnenonkijat kokeilevat onneaan, joten lähteelle on jouduttu järjestämään ympärivuorokautinen vartionti. Eikä lähteeseen kannata muuten edes kesäkuumallakaan hypätä vilvoittelemaan nakuna (eikä vaatteet päälläkään) Anita Ekbergin lailla, sillä siitä heltiää parhaimmillaan kuulemma jopa 750 euron sakot!

Ja minne seuraavaksi sitten. Ehkäpä Lissaboniin!

Hyviä matkaoppaita niin Roomaan kuin Lissaboniinkin (ja muihinkin herkullisiin kohteisiin) löytyy täältä .

Rooman matkakertomuksen osan I löydät täältä , Mallorcan matkasta toukokuussa 2009 täältä,  Prahassa olin tammikuussa 2009, Muurmanskissa joulukuussa 2008, Andalusiassa lokakuussa 2008 miehen ja bonustyttären kanssa ja lisää tulta matkalta vielä täältä. Ulkomaanystävän luona Reininlaaksossa olin  keväällä 2008 ja siitä voit lukea täältä, täältä ja vielä täältä. Hänen kanssa seikkailtiin Espanjassa Andalusiassa syksyllä 2007. Ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan matkani ihan yksin tein toukokuussa 2007 Kreetalle, jossa olin viikon patikoimassa. Tästä minulle tärkeästä reissusta voit lukea täältä , täältä ja vielä täältäkin.

Nämä matkat olen siis tänne blogiini tallentanut, paljon on matkoja näiden lisäksikin tullut tehtyä, mutta ne ovat valokuvina siellä täällä, osa kuvista irrallaan , osa albumeissa. Bloggaamisen avulla tulee muuten tallennettua hienot matkakertomukset!

12 kuvaa jokivarresta/tammikuun kuva

 
12 kuvan sarja saa jo viidennen kuvan jokivarresta. Kuvasin  näkymän tänään puoli yhden aikaan päivällä. Selkäni takaa pilkisti aurinko värjäten vaaran kultaiseksi, muuten taivas oli melkoisen tumma.
Muiden osallistujien kuvasarjoja pääset katsomaan klikkaamalla tästä.

Kauneutta on, siis elämää on! Rooma osa I

Mitä voisin kertoa Roomasta sellaista mitä ei joku olisi jo kertonut lukemattomia kertoja. Rooma on täynnä historiaa, tarinoita, taidetta. Rooman kauneus on erilaista kuin missään muualla. Se kumpuaa historiasta, verisestäkin sellaisesta välillä. Vatikaanin taideteokset ja aarteet ovat vertaansa vailla, uuvuttaviakin tai ainakin turruttavia.

En yritäkään kertoa muusta kuin omasta kokemuksestani, näistä muutamasta tammikuisesta päivästä.

Tämä oli toinen kertani Roomassa. Edellinen kerta oli yli 20 v sitten. Muutos näiden kahdenkymmenen vuoden välillä on hurjaa. Ensinnäkin liikenne on kasvanut ihan mielettömästi. Kaikki sivukujat olivat iltaisin parkkeerattu täyteen vespoja, noita kaikenikäisten ja -kokoisten  italiaanojen lempikulkuvälineitä. Autojen kavalkaadista puuttuivat lähes täysin muualla Euroopassa yleiset katumaasturit, niiden sijaan liikenteessä puikkelihtivat minikokoiset fiiatit ja morrikset, osa niistä vain kahdelle tarkoitettuja. Niitä sitten parkkeerattiin sujuvasti ihan missä vain sopiva kolo oli, eikä suunnalla ollut mitään väliä. Parkkipirkkoja ei Roomassa ilmeisesti ole lainkaan.

Toinen iso muutos oli  turistimäärien kasvu. Silloin 20 v en muista että missään olisi ollut massiivisia jonoja ja varaussysteemejä museoihin niinkuin nyt oli. Ekayrityksellä Vatikaaniin luovutimme kun kuulimme että jonotus kestää vähintään kaksi tuntia.. Ja silloin 20 v sitten sentään oli elokuu, Euroopan suosituin lomakuukausi. Nyt oli turisteja paljon liikkellä  muualta Italiasta sekä selvästi suuria määriä Aasian maista ja Venäjältä. Mietimme kyllä välillä siellä kaiken keskellä kävellessämme että miten Rooma-vanhus mahtaa kestää kaiken tämän jatkossakin.

Mutta Roomaa ei voi kaikesta tästä huolimatta muuta kuin rakastaa. Joka nurkka on täynnä taidetta, toinen toistaan upeampia teoksia on joka puolella. Roomalaiset asuvat jättisuuressa taidemuseossa  ja tekevät sen aivan luontevasti. Me tottumattomat sen sijaan olimme nyrjättää niskamme eräänkin kerran kun oli katseltava niin moneen suuntaan yhtä aikaa.Tuntui kuin olisi astellut historian kirjojen sivuilla; Colosseumin areenan veriset gladiaattoritaistelut, Vatikaanin aarteet, mahtipontiset keisarien palatsit, Michelangelon upeat freskot ja monet, monet muut vuosituhansien paikat, tapahtumat ja  nimet vilisivät ohitsemme.

Roomasta löytyy myös rauhaa, hiljaisuuta ei sieltä taida löytyä tänä päivänä. Colosseumin ympäristö, Forum Romanumin kaivaukset ja rauniot olivat laajoja rauhaisia alueita, samoin hotellimme lähellä sijaitseva Borghesan  valtaisa puistoalue, mikä varmaan on keväällä aivan upea kun puut ja pensaat kukkivat. Vatikaanin rauhaisille sisäpihoille kurkimme museokierroksella ja kuvasinkin kauniita puistoja ikkunoista. Sinne ei vain ollut meillä asiaa.

Hotellimme oli varsin onnistunut  valinta, kannatti viettää yksi ilta netissä ja surffailla hotellien sivut tarkoin läpi.
Hotelli Fiume sijaitsi rauhallisella sivukadulla  Piazza Fiumen lähellä hyvien liikenneyhteyksien päässä.  Hotelli oli myös suhteellisen edullinen, 5 vrk maksoi 300 euroa per hlö.Hotellin aamupala oli monipuolinen italialaiseksi, sillä pärjäsi pitkään  iltapäivään. Hotellin lähellä sijaitsi myös runsaasti erilaisia trattorioita, joista löytyi  mainiota, herkullista konstailematonta  ruokaa.

Hankimme 20 euron hintaisen Rooma-passin ja siihen sisältyi vapaa kulku muuten niin kaaottisen kaupungin  varsin selkeillä joukkoliikennevälineillä (metrolla ja busseilla). Passilla pääsi myös ilmaiseksi kolmeen ensimmäiseen vapaavalintaiseen käyntikohteeseen.

Jatkan matkakertomusta myöhemmin, silloin kerron Rooman kuhinasta ja kaaoksesta enemmän.Siitä kaupungista joka sykkii elävästi  historian ja menneisyyden ympärillä ja seassa!

Ilon ja surun päivä

Poikani ottama kuva Joutomiehestä jouluna 2009

 

Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä elämässä. Näin se vaan on. Eilen palasin Roomasta oikein ihanan onnistuneen reissun jälkeen tyytyväisenä ja virkistäytyneenä kotiin . Tänä aamuna keräilimme loppuja joulukoristeita pois kun puhelin viestitti iloisen uutisen. Miehen esikoistytär synnytti esikoisensa, pienen pojan tänä aamuna muutaman viikon etuajassa. Olimme heidän luonaan ennen minun lähtöäni Roomaan ja silloin kyllä jo ennakoitiin ettei vauva malta odottaa maailmaan tuloaan tammikuun loppuun! Ensi yöksi saan siis pistää vaarin viereen nukkumaan!

Ja se suru-uutinen sitten! Vanha lapinkoirauroksemme , Joutomies (s.-94) halvaantui alapäästään eikä enää kunnolla pysty kävelemään eikä tekemään tarpeitaan, joten päätimme, ettei Jouton tarvits kärsiä vaan hän sai eläinlääkärin piikin ja pääsi koirien taivaaseen kirmailemaan kuten joskus ennen! Olimmekin kyllä jo etukäteen puhuneet, että tämä talvi on todennäköisesti Jouton viimeinen. Mies on sitä jo jonkin aikaa kanniskellut portaita alas takkahuoneeseen kun se ei enää ole oiken itse portaissa selvinnyt enää. Kaksi koiraa meille jäi onneksi vielä. Minun vanha lapinkoiranarttuni on jo vanha myös, 13-vuotias ihan kohta, jäljelle jäänyt uroskoira on näihin vanhuksiin verrattuna nuori, vasta 7 v.

Jonkun elämä alkaa ja jonkun päättyy.